Minä riitän tällaisena
Palaan tauon jälkeen taas kirjoittamaan. Hukassa olemisen jälkeen, olen taas yhä syvemmin vakuuttunut, että riitän juuri tällaisena. Tämä toteamus ei ole omalla historiallani ihan päivänselvää. Olen tottunut olemaan itseni pahin vihollinen, ja häpeän sekä tyytymättömyyden taakka ovat olleet painolastina. Tulin kirjoittamaan ensinnäkin itselleni, selkeyttääkseni ajatuksiani ja ymmärrystäni. Kirjoitan tätä jo pitkän taipaleen jälkeen, olen aloittanut hiljalleen tapahtuvan hyväksymisprosessin yli vuosikymmen sitten. Paljon on jo tapahtunut hyvää, mutta näen että ikäänkuin ytimessä on vielä kipua, tuskaa. Hyväksyminen ei ole vielä aivan sitä mitä haluaisin sen olevan eli haluan vielä jotain mitä ei ole. Onko tämäkin osoitus siitä hyväksymättömyydestä? Muuttuaksemme meidän ei tarvitse pyrkiä muuttumaan. Uskon siihen, että miten meidän on "valettu" lapsuudessamme on niin lujaa tekoa, että emme omin voimin voi muuttaa itseämme. Tässä olen lyönyt päätä jo pitkään seinään välillä hyvä
